26.11.12

Mad in America, osa 2

"Why do we preserve these useless and harmful beings? The abnormal prevent the development of the normal. Why should society not dispose of the criminals and the insane in a more economical manner."

- Tohtori Alexis Carrel, Nobelin lääketieteen palkinnon vuonna 1912 voittanut kirurgi

Vuosisadan vaihtuessa Yhdysvaltojen mielenterveydenhuolto oli astumassa lääketieteellisten kokeiden jännittävään maailmaan. Mukana oli kuitenkin eugeniikan ilosanoma. Yhteiskunta muutti suhtautumistaan epänormaaleihin ihmisiin. Kaikilla oli tarve parantaa yhteiskuntaa ja motiivit olivat ylväät. Tieteellinen perustelu haettiin perinnöllisyyden ohjaamisesta parempaan suuntaan. Helpointa tuon suunnan ohjaaminen oli varmistamalla huonoimman aineksen jäämisen pois junasta. Tuskin kukaan on yllättynyt siitä, että mielisairaat luokiteltiin lisääntymismateriaalinsa suhteen huonoiksi ihmisiksi. Eugeniikan edistämisessä oltiin erittäin huolissaan siitä, että huippuyliopistoja käyneet ihmiset eivät suostuneet tuottamaan jälkeläisiä tavallisen kansan tahtiin. Yhteiskunnan kerma uhkasi hapantua. Sen vastapainoksi moraalisten ihmisten velvollisuus oli varmistaa, etteivät hullut pääse lisääntymään.

Ilmestyi mahtava hoito hulluuden helpotukseen; miehillä johtimet solmuun ja naisille kohdunpoisto. Näin ihminen välttyi lisääntymisen tuomilta stressitekijöiltä. Enää ei tarvinnut pelätä synnyttämisen aiheuttamia tuskia. Varmasti myös naisten hormoonihyrräys tasaantui samalla leikkauksella, ja näin myös auttoi hulluudesta toipumista. Lisääntymisen estämisestä tehtiin terapiaa.

Eugeniikan tieteellisempi perustelu mielenterveydessä vaati, että mielenterveyden ongelmilla on geneettinen tausta. Mendelin lait takaisivat helpon reitin ja varman ratkaisun perustelun laatimisessa. Tohtori Aaron Rosanoff kääri hihansa ja alkoi laskeskella mielenterveyspotilaiden ja heidän sukulaistensa taustatietoja yhteen. Ensimmäinen yritys meni katastrofaalisesti pieleen, sillä yli tuhannen sukulaisen ja yli 70 laitokseen lukitun hullun ihmisen perusteella vain 43 sukulaista oli diagnosoitavissa mielisairaaksi. Mendelien lakien perusteella luvuksi olisi pitänyt tulla 359 kieppeillä pyörivä summa.

Onneksi Rosanoff keksi pian mikä oli mennyt pieleen. Hän oli käyttänyt aivan liian kapeaa määritelmää sukulaisten mielisairauksista. Hän tutustui materiaaliin uusien määritelmien kanssa. Bingo! Esim. maanisdepressiivisten potilaiden sukulaisista löytyi helposti kiihtyviä, määräileviä, epätavallisen itsekkäitä ja paikoitellen masentuneita ihmisiä. Selvä geneettinen linkki. Samoin skitsofreenisten potilaiden sukulaisista löytyi kärttyisiä, itsepäisiä, levottomia ihmisiä, jotka murehtivat turhia asioita. Voisiko asiaa selkeämmin vahvistaa?

Vuonna 1911 Rosanoff julkaisi laskelmat, joiden perusteella mielisairaiden potilaiden sukulaisista löytyi 351 "neuropaattista" sukulaista. Lähes täydellinen tulos Mendelien lakien perusteella. Asia oli selvä. Pian osattiin perustella, ettei kahden hullun ihmisen avioliitto saisi olla laillista. Toki Mendelien lakien perusteella Rosanoffin laskelmat tarkoittivat sitä, että hieman alle kolmannes Yhdysvaltojen populaatiosta oli kantamassa hulluuden geenejä. Pari vuosikymmentä myöhemmin osattiin epäillä, ettei mielisairauksien yhdistäminen leväperäisiin oireisiin Rosanoffin tavalla ehkä toiminutkaan aivan yhtä hyvin kuin oli annettu ymmärtää.

Into ei laantunut vuosikymmenten aikana edes siitä yhteiskuntatieteilijoiden tiedosta, että vapaana elävät hullut lisääntyivätkin vielä vähemmän kuin yliopistojen väki. Mielisairaalat olivat pullollaan väkeä, mikä oli itsessään todiste huonon materiaalin liiasta lisääntymisestä. Eugeniikan pauhussa ei kuunneltu niitä puheita, jotka selittivät esim. skitsofreniasta kärsivien olevan syrjäytyneitä, eivätkä juuri ollenkaan seksuaalisesti aktiivisia. Hullut menivät harvoin naimisiin ja heillä oli tavallista väestöä huomattavasti suurempi todennäköisyys ennenaikaiseen kuolemaan. Jos hullujen lisääntyminen oli murehtelemisen arvoinen asia, niin se näyttäisi korjaavan itseään ilman mielesairaaloita. Tästä huolimatta pakkosterilisaation kohteiksi joutuivat mielisairaat, jotka lisättiin köyhien ja rikollisten joukkoon. 

 Vuonna 1927 Yhdysvaltojen korkein oikeus päätti (äänin 8-1), että mielisairaiden potilaiden pakkosterilisaatio oli laillista hoitoa. Tuomarien päätöksessä siteerattiin tieteellistä tietoa, joka kertoi perinnöllisyyden olevan merkittävä tekijä hulluuden leviämisessä. Oli armeliaampaa ehkäistä tuo hulluuden lisääntyminen, kuin antaa sen velloa vapaana. Mielisairaiden ihmisten ihmisoikeudet katosivat lakipykälistä.

Toisen maailmansodan jälkeen Life -lehdessä paljastattiin tavalliselle kansalle minkälainen näky maan mielisairaaloissa oli. Albert Deutsch kuvasi makuuhuoneita, jotka olivat kasattu  lattiasta kattoon täyteen mielisairaita ihmisiä. Eikä aina edes mielisairaita, sillä kodittomat, köyhät ja muut ongelmatapaukset oli lähetetty samoihin tiloihin. Vaatteet riekaleina. Ruokana jotakin ravinnon kaltaista moskaa, tinakupeista tarjoiltuna. Kädet ja jalat kahlittuina seinään tai sänkyihin. Potilaat eivät tavanneet lääkäreitä viikkoihin tai peräti kuukausiin. Mielisairaaloissa oli ollut vuosisadan vaihteessa keskimäärin 962 potilasta. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin heitä oli 2316. Tavallaan eugeniikka oli tuottanut tulosta. Yhteiskunnan epätoivotut oli onnistuttu lukitsemaan erilleen ns. tavallisista ihmisistä.

Todellisuus ei tullut esiin yllätyksenä American Medical Associationille. He olivat tilanneet selvityksen mielisairaaloiden tilasta 30-luvulla. Silloin tutkimusryhmää johti nuori lääkäri  John Grimes. Tulos: erittäin huonoissa tilassa olevan mielenterveyshoidon tila. Selvityksessä peräti huomautettiin sairaaloiden muuttuneen joissakin tapauksissa vankiloiksi. Joissain laitoksissa oli tilan puutteessa tungettu kaksi ihmistä samaan sänkyyn.
AMA vaati Grimesia muuttamaan raporttiaan. Hän kieltäytyi. Grimes sai potkut. Hän joutui julkaisemaan raportin omilla rahoillaan. Se ei herättänyt huomiota. AMA:lla oli tilaisuus korjata myöhemmin raivoa aiheuttanut tilanne, mutta hiljaisuus oli houkuttelevampi vaihtoehto vielä 30-luvulla.

Paljastumisen myötä lakeja alettiin hiljalleen muuttamaan sivistyneempään suuntaan. Eugeniikka oli poistumassa lääketieteestä. Mutta täyteen tungettujen mielisairaaloiden tuottamat ongelmat olivat jo ohjanneet psykiatreja hoitokeinojen kehittelyssä vuosisadan vaihtumisen jälkeen. Potilaiden tilan kohenemista ei mitattu nykyisillä standardeilla. Hoitosuhteen edistymiseksi riitti, ettei potilas häirinnyt laitoksen toimintaa. Eli hullut eivät riehuneet osastoilla. Väkivalta ja vastalauseet saatiin kuriin hoidoilla, jotka vaikuttivat keskittyneesti johonkin ihmiskehon kohtaan.

Henry Cotton poistatti potilaidensa hampaita vuonna 1916. Hän päätteli hampaissa piilevän bakteerin vaikuttavan aivoihin. Hampaat poistamalla tuo häiriötekijä häipyi kuvioista. Cotton oli kurkistellut mielisairaiden suihin, ja kappas, sieltä löytyi hampaita joissa oli bakteeripesäkkeitä. Miehen hypoteesi oli vahvistettu, ainakin Cottonin pääkopan sisällä.

Cotton kehitteli teoriaansa. Hän poistatti hampaita kymmeniltä pitkäaikaispotilailta, mutta heidän tilansa ei kohentunut. Cotton päätteli kroonisen vaivan tehneen jo niin paljon tuhoa mielisairaiden aivoissa, että hammaskirurgia oli liian myöhäistä. Parhaat tulokset saataisiin tuoreilta potilailta. Mutta vain neljännes näistäkin tulkittiin positiivisen käänteen kokeneiksi. Cotton ei lannistunut, vaan alkoi repimään irti nielurisoja. Tulosten jäädessä taas laimeiksi, hän alkoi poistattamaan muita osia ihmiskehosta. Ideana oli puhdistaa potilas tulehduksia aiheuttavista jämistä. 
Pitkä urakka palkittiin, kun Cottonin ryhmä laski hoitotuloksen neljän vuoden jälkeen. Peräti 85 % potilaista oli toipunut mielisairauksistaan. Arvostettuna lääkärinä Cottonin tulokset keräsivät kiitosta. Oli vihdoinkin löydetty kirurginen toimenpide, joka toisi oikeaa apua mielisairauksista kärsiville. Mullistava hoitomuoto mainittiin sanomalehdissä, selkeiden tulosten ollessa vakuuttava todiste. 

Kuitenkaan muut lääkärit eivät onnistuneet parantamaan potilaitaan samalla tahdilla kuin Cotton. Vuonna 1922 poistattamisia määränneet psykiatrit huomauttivat, ettei menetelmä toiminut ollenkaan kuten Cotton oli kuvaillut. Heti kaksi vuotta myöhemmin Cottonin sairaala aloitti virallisen tutkinnan. Toimiko Cottonin kirurgia vai ei?






Potilastiedot paljastivat peräti 40 % perinpohjaisen "puhdistamisen" kokeneista potilaista kuolleen. Pelkästään joidenkin ruuansulatuselinten poistattaminen oli tappanut yli 100 ihmistä. Cottonin nimi painui mutaan, kirurginenhoito poistui valikoimasta, onneksi ennen laajaa käyttöä. Mutta episodi kertoi miten pienellä kritiikillä uusia hoitomuotoja ylistettiin Yhdysvalloissa.

Uusiksi mielisairauksien hoitomuodoiksi otettiin vaihtelevalla menestyksellä mm. malariakuume ja potilaiden jäähdyttäminen. Kumpikin osoittautui olevan liian tappava hoitokeino. 30-luvun psykiatrit joutuivat huomaamaan, että hoitolaitoksista vapautettiin vain 15 % potilaista parantuneina. Heillä ei näyttänyt olevan tehokasta terapiaa. 

Sitten areenalla asteli Manfred Sakel. Hän piteli kädessään insuliiniruisketta. Insuliinishokkihoito tulisi oikeasti mullistamaan mielenterveydenhoidon, mutta ei välttämättä potilaan kannalta parempaan suuntaan.

Jatkuu.

No comments: